Vietin kesällä kolme viikkoa pohjoismaisella kesäkurssilla Tanskassa. Omaan tapaani koin painetta tehdä kokemuksesta elämää mullistavan. Tuntuu siltä, että muut kansainvälisillä kursseilla tai vaihdossa käyneet kertovat saaneensa elämänmittaisia ystävyyksiä ja mullistavia kokemuksia näistä ulkomailla vietetyistä päivistä.
Rupesin siis pohtimaan, miksi olen lähtenyt kesäkurssille ulkomaille. Uuden suuren ystävyyssuhteen kehittäminen kolmen viikon aikana tuntui epätodennäköiseltä. En myöskään ole turistina suuri ikiliikkuja. Pidän siitä, että voin asettua paikoilleni ja hiljalleen kulkea tutustumassa kaupunkiin. En siis kerännyt listalleni valtavia määriä nähtävyyksiä ja kokemuksia niin kuin en koskaan aikaisemminkaan.
Viimeiseksi vaihtoehdoksi oikeastaan jäi oppiminen, sillä en tarvinnut kurssia tutkintooni. Ei tanskalaiseen kirjallisuuteen keskittyvä kurssi taida sopia kovin hyvin suomen kielen pääaineeseeni. Aihe ei kiinnostanut valtavasti, mutta kielten oppiminen kylläkin. Kurssilla oli ihmisiä ympäri Pohjoismaita, ja kuulin jatkuvasti norjaa ja ruotsia sekä tietenkin opettajien puhumaa tanskaa.
Tulin siihen johtopäätökseen, että kurssilla halusin oppia ymmärtämään skandinaavisia kieliä. Se oli tavoite, jossa onnistuin. Kurssikavereihin tutustuminen ja nähtävyyksien kiertäminen yhdessä tuki tätä, joten päädyin luomaan uusia ihmissuhteita ja kiertelemään kaupungilla.
Mieleni perukoille jäi kuitenkin kysymys: miksi minä oikein kouluttaudun? Pidän itse oppimisesta ja uusiin asioihin tutustumisesta. Voisin tehdä kaiken kuitenkin vähemmällä stressillä, jos en joutuisi miettimään kurssien palautuksia ja tenttejä jatkuvasti. En taida tehdä tutkintoani samoista syistä kuin lähdin kesäkurssille.
Olen tehnyt viimeiset vuodet tutkintoani töiden ohessa. Vuosi sitten suurin motivaationi valmistumiseen oli se, että maisterintutkinnolla voisin hakea itseäni kiinnostavia työtehtäviä ja siten taata vakaan toimeentulon. Kulutan siis yliopiston penkkejä, että voisin pärjätä yhteiskunnassa.
Yliopistolaitoksen alkuperäinen tarkoitus taitaa olla jotain muuta. Yliopistolain mukaan yliopistojen ensimmäisiä tehtäviä ovat tutkimuksen ja sivistyksen edistäminen. Nämä ylevät ajatukset eivät ole olleet rehellisesti sanottuna mielessäni kovinkaan usein kursseilla istuessani.
Olen vain halunnut saada kurssisuorituksen, jotta voisin sanoa läpäisseeni kurssin. En siksi, että voisin sanoa oppineeni kurssisisällöt. Sivistyksen itseisarvo omassa elämässäni on vähentynyt vuosien varrella. Vielä peruskoulussa paloin oppimisen ilosta. Halusin tietää kaiken, mitä oli tiedettävissä. Nyt teen opintoja suurimmilta osin velvollisuudentunteesta.
Väitän, että sivistyksen itseisarvo on kadotettu myös yhteiskunnassamme. Tutkintojen tehtaileminen vaikuttaa olevan tärkeämpää kuin aito oppiminen. Kuitenkin lisäarvo ja innovaatiot luodaan tiedolla, ei tutkinnoilla.
Työpaikkailmoituksia lukiessani huomaan, että moneen tehtävään hakijalta vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto. Tutkinto ei kuitenkaan takaa osaamista, vaikka nämä kaksi rinnastetaan suoraan toisiinsa. Jos sivistyksellä ei ole sijaa korkeakouluissamme ja yhteiskunnassamme, koulutamme vain kouluttamisen ilosta. Tarvitaanko maistereita oikeasti, jos oppimiselle ei ole sijaa opinnoissa?
